Valitse sivu

Olen näkövammainen ja liikun paljon julkisilla liikennevälineillä. Kohtaan valtavasti ystävällisyyttä ja auttamishalua kanssakulkijoilta pendelöidessäni 40 kilometrin matkaa kotoani Helsingin keskustaan.

Vuodenvaihde toi sen yllätyksen, että bussiyhteydet lisääntyivät ”keskeltä-ei-mitään” Helsinkiin. Yhteyksien lisääntymisen kääntöpuolena on se, että vain harvoilla bussiyhteyksillä pääsee vaihtamatta perille. Ideana kotikuntani bussiliikenteessä on se, että ihmiset kerätään sivukyliltä kyytiin ja tuodaan matkakeskukseen, jossa useammalta taholta tulevat matkustajat siirtyvät yhteen linja-autoon.

Aluksi ajattelin, että voi ei! Taas on yksi mutka lisää matkaan. Miten vaihto onnistuu, löydänkö jatkoyhteyttä hoitavan bussin ja joudunko aina pyytämään vaihdossa apua? Tunsin ikävän möykyn vatsani pohjalla.

Nyt olen liikennöinyt tätä väliä muutaman viikon. Olen aivan myyty bussinkuljettajien ja kanssamatkustajien ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta. He varmistavat yhteistyönä, että vaihto onnistuu.

Esimerkki eräältä aamulta: Seisoin kotipysäkillä jonkun toisen ihmisen kanssa. Tuo toinen äänestä päätellen koululainen kertoi minulle, että nyt bussi on tulossa. Suunnilleen saman ikäinen toinen koululainen vinkkasi bussiin päästyäni tyhjästä paikasta. Samalla bussinkuljettaja ripitti opaskoirapaikalla istunutta henkilöä siitä, ettei hän antanut paikkaansa minulle. Matkakeskuksen pihassa bussinkuljettaja saattoi minut paikkaan, josta jatkoyhteys noukkii kyytiinsä. Pysäkillä odotelleista ihmisistä yksi kertoi, kun bussi oli tulossa laituriin. Tämä vaihdon sujuvuus ei ole mikään poikkeuksellinen, ainutkertainen juttu. Se on toistunut kerta toisensa jälkeen näinä viikkoina, kun olen reissannut tätä väliä. Nyt istun vaihtobussissa ja saavun pian Kamppiin.

Kiitos, te kaikki ihanat kanssakulkijat! Olisin ilman teitä pulassa.

Sari Loijas

Kirjoittaja on Näkövammaisten liiton hallituksen puheenjohtaja ja opaskoiran käyttäjä.

Palaa etusivulle