Valitse sivu

Rollaattoria käyttävä henkilö tulee bussiin sivuovesta. Hän jättää apuvälineensä pyörätuoleille ja lastenvaunuille varattuun tilaan ja lähtee maksamaan matkansa bussin etuosaan. Hän etenee hitaasti tankoja pitkin horjuen ja ponnistellen. Onneksi bussinkuljettaja on niin fiksu, että odottaa, että hän saa matkansa maksettua ja pääsee turvallisesti takaisin rollaattorinsa luo.

Mutta kanssamatkustajissamme on vähemmän fiksuja ihmisiä. He pudistelevat päätään ja huokailevat paheksuvasti. Vaivautuneesta hiljaisuudesta erottuu jupinaa: ”Täytyykö meidän kaikkien odotella yhtä ihmistä? Eikö vammaiset voi kulkea taksilla, kun ne saa sen meidän verorahoilla?” Rollaattorinkäyttäjä pyytää katseellaan anteeksi.

Kukaan ei sano mitään. En edes minä. Olen niin vihainen, että pääni tyhjenee ajatuksista. Olen vihainen vammaisena ihmisenä, aktivistina ja tamperelaisena. Vasta kotona keksin, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Hävettää, etten ole puolustanut toista ihmistä.

Ei olisi vaadittu sankarillisia saarnoja tai pitkällistä selvitystä vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalvelujen rajoituksista tai oikeudesta käyttää joukkoliikennettä. Olisi tarvinnut vain kääntää huomio muualle, kysyä vaikka, mitä kello on. Olisi voinut huomauttaa, että kaupunki saisi asentaa maksukortin lukijan bussien keskiosaan tai vapauttaa rollaattorinkäyttäjät bussimaksuista.

Joukkoliikenne on osa julkista, kaikille yhteistä tilaa. Kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan, että on toisten tiellä tai häiritsee toisia vain vammaisuutensa takia. On aivan kohtuullista odottaa, että jokainen pääsee turvallisesti paikalleen.

Amu Urhonen
Kirjoittaja on Kynnys ry:n puheenjohtaja

Palaa etusivulle