Hyppää sisältöön

Olin 15-vuotias ja siskoni oli 7. Olimme viettäneet mahtavan kesäpäivän Helsingin keskustassa shoppaillen ja karkkia syöden. Matkalla kotiin istuimme täydessä M-junassa. Sivusilmällä tunsin, kuinka eräs mies tuijotti meitä taukoamatta.

Päivä oli sujunut erinomaisesti. Meitä kikatutti ja hihitytti. Tunsin äärimmäistä läheisyyttä tuohon yleensä maailman ärsyttävimpään pikku vintiöön.
Ihmettelimme siskoni kanssa junan ikkunasta Linnanmäen laitteita, Töölönlahtea ja ympäröivän Helsingin kauneutta. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Huomasin, kuinka eräs mies tuijotti meitä taukoamatta. Pasilan kohdalla katseemme kohtasivat. Hän nosti oikean kätensä kurkulleen ja teki eleen, jolla hän esitti viiltävänsä veitsellä kurkkuaan. Hänellä oli silmissään valtava määrä viha.

Mies käski meitä menemään takaisin Afrikkaan, nimitteli meitä apinoiksi, käytti n-sanaa ja jatkoi kurkunleikkauselettään. Vedin siskoani lähemmäs ja laitoin käden hänen ympärilleen. En tiennyt, mitä tehdä. En saanut henkeä.

Lapsen logiikalla ainoa asia, joka tuli mieleeni oli se, että pelasin Suomen koripallomaajoukkueessa ja ukkini oli taistellut sodassa, joten minunhan oli kuuluttava tänne ihan yhtälailla. Yritin puolustautua sanomalla nämä asiat. Sanoin myös, että siskoni on vasta 7-vuotias, miten hän saattoi puhua pienelle lapselle noin. En muista kaikkea, mitä sanoin. Pidin siskostani kiinni kuin viimeistä päivää ja koetin luoda hänelle edes jollain tavalla turvallisen olon.

Sen muistan kuitenkin, ettei kukaan, koko täpötäydessä junassa, puuttunut tilanteeseen.

En ole millään tavalla erityinen. Meitä on kymmeniätuhansia. Suomalaisia, joiden elämään valitettavasti kuuluvat vastaavanlaiset rasismi- ja syrjintäkokemukset erilaisissa julkisissa tiloissa, virastoissa, kaupoissa, puistoissa ja joukkoliikennevälineissä.

Lähijuna, bussi, metro, ratikka. Joka kerta kun astun johonkin näistä, minua hieman ahdistaa. Asetan itseni seuraavaksi 10–30 minuutiksi turvattomaan tilaan. En ota katsekontaktia, mutta teen kuitenkin heti tilannekatsauksen. Kuka näyttää turvalliselta? Kenen viereen rohkenee istua?

Kasautuneet rasismikokemukset ovat jättäneet minuun pysyvän muistijäljen. On uuvuttavaa jatkuvasti puolustaa omaa ihmisyyttään, olemassaoloaan ja suomalaisuuttaan. Jokaisesta joukkoliikennevälineestä minulla on tarina siitä, kuinka minua on nimitelty, solvattu, minua päin on syljetty tai käyty fyysisesti käsiksi. Muistan jokaikisen kokemuksen.

Vielä yksityiskohtaisemmin muistan kuitenkin ne muutamat kerrat, kun joku sivustakatsoja on puuttunut tilanteeseen ja ollut minun puolellani. Kerrankin!

Aina kun yksi henkilö tekee solvaajalle selväksi tavalla tai toisella, ettei käytös ei ole hyväksyttävää, mukaan on myös liittynyt muita ihmisiä. On uskomaton tunne, kun joku täysin vieras ihminen on valmis asettumaan puolelleni. Sanomaan, että ”hei, mä oon sun jengissä”.

Michaela Moua

Palaa etusivulle